Epilepsiadiagnoosia tarvitaan selvittämään, ovatko kyseessä epileptiset kohtaukset vai johtuvatko kohtaukset jostain muusta sairaudesta kuin epilepsiasta. Esimerkiksi kilpirauhasen toiminnalliset häiriöt voivat oireilla kouristelukohtauksina. Diagnostiikka selvittää myös sen, onko kyseessä paikallisalkuinen vai yleistynyt kohtaustyyppi. Tämä muodostaa pohjan epilepsian hyvälle hoidolle. Noin 1/3 epilepsiaa sairastavista kärsii tietystä epilepsiaoireyhtymästä, jonka ennuste tunnetaan. Näitä ovat esimerkiksi vauvaiässä alkava infantiilispasmi-oireyhtymä, nuoruusiän myoklonusepilepsia ja Rolandisen epilepsia. Epilepsiadiagnoosi perustuu aina ensisijaisesti potilaan oireisiin, joiden rinnalla käytetään erilaisia kliinisiä tutkimuksia.

epilepsi-nedirKohtauskuvaus

Kohtauskuvaus tarkoittaa sanallista kuvausta siitä, mitä kohtauksen aikana tapahtuu. Epileptisen kohtauksen aikana usein tapahtuvasta tajunnanhämärtymisestä johtuen on tärkeää pyytää kuvausta myös kohtauksen nähneeltä henkilöltä, jotta kuvaus olisi mahdollisimman tarkka. Diagnoosin kannalta tärkeimpiä ovat kohtauksen ensimmäiset oireet, sillä juuri näiden avulla voidaan paikallistaa aivojen alue, josta kohtaus saa alkunsa.

Kliininen tutkimus

Lääkärin haastattelussa selvitetään potilaan aiemmat sairaudet ja mahdolliset aivoihin kohdistuneet vammat. Suvun sairaudet sekä potilaan varhaislapsuuden kehitykseen liittyvät tiedot on usein myös hyödyllistä selvittää. Kliinisessä tutkimuksessa selvitetään potilaan yleistila etenkin verenkierto- ja hengityselimistön osalta. Lisäksi tarvittaessa otetaan sydänkäyrä, jotta sydänperäiset syyt voidaan epäselvissä tapauksissa sulkea pois. Verikokeilla varmistetaan myös, ettei kohtausten taustalla ole häiriöitä aineenvaihdunnassa tai hormoneissa.

Aivosähkökäyrä (EEG)

Kliinistä tutkimusta täydentää neurologinen tutkimus; jokaiselta potilaalta otetaan EEG, sillä tämä auttaa tunnistamaan epilepsiatyypin paremmin. Epilepsia voidaan havaita selvänä poikkeamana aivosähkökäyrällä. Paikallisalkuisissa epilepsioissa EEG auttaa olennaisesti paikantamaan aivojen alueen, joka aiheuttaa kohtauksia. Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun epilepsiaa ei saada tehokkaasti hoidettua lääkehoidolla ja suunnitellaan kirurgista hoitoa.

Perinteisen, noin puolituntia kestävän EEG:n ohella voidaan käyttää myös pitkäaikaisseurantaa sekä video-EEG:tä. Video-EEG:ssä potilaasta rekisteröidään jatkuvaa videokuvaa, jolloin voidaan selvittää tarkemmin kohtausoireiden yhteyttä muutoksiin aivosähkökäyrässä.

Magneettikuvaus ja tietokonekerroskuvaus

Aivojen magneettikuvauksella voidaan saada tietoa aivojen rakenteellisista muutoksista, jotka aiheuttavat epilepsiaa. Näitä muutoksia ovat esimerkiksi aivojen kehityshäiriöt ja aivovammojen jälkitilat sekä aivokasvaimet. Magneettikuvaus on potilaalle vaaraton, eikä siitä saa haitallista säteilyä.

Kun tilanne on akuutti tai henkilölle ei voida suorittaa jostakin syystä aivojen magneettikuvausta, voidaan käyttää myös tietokonekerroskuvausta. Tietokonekerroskuvauksessa hyödynnetään tietokonetta ja röntgensäteitä ja sen avulla voidaan saada esille epilepsian tärkeimpiä syitä. Yleensä kuitenkin suositellaan magneettikuvausta, mikäli se vain on mahdollista, sillä vaarattomuuden lisäksi sen etuna on parempi kyky erottaa aivojen valkeaa ja harmaata ainetta.